Illalla Pauliina ja Susanna miettivät vielä, mistä voisivat löytää kirjeen puolikkaan. "Sinäkin aina vauvana söit kamalasti paperia. Meillä kaikki kirjeet menivät vähintään puolikkaisiin palasiin!" muisteli Pauliina tyttärensä lapsuutta. "Ai minä vai?!" järkyttyi Susanna.

Seuraavana aamuna he päättivät mennä kävelylle metsään. "Hei Sussu, onkos tuo verta vai mitä nuo pienen pienet punertavat, puuta tummemmat ruskeat läikät?" huusi Pauliina.

"Hmmm... voi olla" sanoi Susanna.

Aikansa käveltyään, Susanna istahti metsään pienen kiven päälle. Hän huomasi pienen, ryppyisen paperinpalan pilkottavan kiven alta.

"Voisiko se olla... ei ole mahdollista. Täytyy ottaa tämä paperi mukaan hotellille ja katsoa, jos se sopiisi yhteen vankilasta löytämäni paperin palasen kanssa..." mutisi Susanna.

Vaan ihmeiden aika ei ole ohi. Susanna ja Pauliina saivat riemuita uutisesta, että nämä kaksi paperin palasta ovat kuin ovatkin samaa paperia. Metsästä löydetty paperi oli jo todella kulunut, mutta siitä saa joten kuten selvää.