Vivianne ja Ninette sopeutuivat hyvin Voimakaupunkiin, he olivat tyytyväisiä. Jopa niin tyytyväisiä, että he saattoivat joskus jopa unohtaa tapahtuneen.

Mutta Vivianne ei halunnut tyttärensä nukkuvan yksin, eikä Ninettekään halunnut nukkua yksin. Pahat unet vainosivat silti joka yö.

Eräänä aamuna, kun Viviannella oli vapaata töistä ja Ninette oli jo koulussa, Vivianne haki postit.

"Hmm. Kirje. Mitäköhän siinä lukee?" tuumi Vivianne.

Hyvät Vivianne ja Ninette ylämaa,

olette ovelia, myönnän sen. Vaan tiedämme missä olette. Ilman teitä vuosisadan ryöstö olisi onnistunut, vaan nyt toverimme ovat 20 vuotta vankilassa. Mutta me jättäydyimme ryöstöstä vain voidaksemme kostaa verisesti ryöstön mahdollisille estäjille, eli teille. Ette voi välttyä kohtaloltanne, joka tapahtuu kahden viikon sisällä. Apua on turha hälyttää.

Terv. Pankkiryöstäjät.

"Ei! Tämä ei saa olla totta! Jättäisivät meidät rauhaan!" Itki Vivianne epätoivoisena.

Ninetelle piti kertoa, kunhan tulisi koulusta. Vivianne päätti katsoa telkkaria sen aikaa, mutta kokkiohjelman alkaessa Viviannen ajatukset olivat aivan toisaalla ja sydämen syke korkealla.

"Hei äiti!" hihkaisi Ninette lopulta tullessaan täysin tietämättömänä mistään.

"Kulta, meidän pitää puhua", sanoi Vivianne huolestuneena. Ninette aavisti pahaa kuullessaan äitinsä äänensävyn. Vivianne selitti tilanteen ja luki kirjeen.

Ninette ei itkenyt, hän oli siihen liian paniikissa ja kauhuissaan. "Mitä me nyt teemme?" kysyi Ninette.

"Soitamme apua, vaikka toisin he uhkasivat. Emme voi hävitä mitään". Vivianne soitti Pamelina Risalalle, hänen hyvälle ystävälleen Supers SS:tä.

"Aivan kamalaa! Jonkun on välittömästi lähdettävä sinne vuoristokylään! Itse menisin, mutta minulla on kiireitä. Ilmoitan Lahtisyreeneille, he voivat varmaankin lähteä ja selvittää tilanteen", vastasi Pamelina Viviannelle.